Kaikki tekstit @Maria. Älä lainaa ilman viitettä kenen tekstejä käytät. Kiitos.

 

 

Tuska nostaa kyyneleet silmilleni, kipu pakottaa polvilleni, kylmyys kangistaa käteni, usko itseeni on loppunut, kaikki mitä joskus olin, toivoin, kuvittelin, kaikki on mennyttä, kaikki paloi tuhkaksi. Viimeisin voimin koitan muistaa jotain, löytää syyn, nähdä toivoa. Pimeys vastaa kutsuuni, kylmyys leviää, kipu kasvaa, kyyneleet eivät lopu. Murrun.

 

Punaiset huulet, punaiset hiukset, punaiset kynnet. Nainen nousee leposijastaan yön kylmään syliin, nostaa taivaalle yhden tähden lisää, suoristaa hameensa, näyttää kuulle kasvonsa, paljastaa yölle hampaansa.

 

Sormi liikkuu kasvoilla, tuntee uran poskella, tuntee rypyt silmillä. Joskus niin kauniit kasvot itkivät itsensä arville, saivat silmät väsymään, huulet luovuttamaan. Sormi liikkuu kaulalle, tuntee arven, tuntee tuskan. Matkalla rinnalle löytää kipeimmän, suurimman, hiljaisimman, arpi joka ei koskaan unohdu. Liike pysähtyy, huulet löytävät huulet, viimeinen kyynel valuu arpien yli vieden pahimman kivun, tuskan, antaen luvan unohtaa pahimman.

 

Varjoissa kulkee nainen tummissa vaatteissa, hiljaa askeleet kantavat eteenpäin kasvojen hautautuessa hiusten suojaan. Askel askeleelta nainen katoaa entistään, katoaa menneisyyttään, pakenee itseään. Varjot peittävä naisen kulkua, piilottavat naisen tuskan, surun, kaipauksen. Varjojen keskellä on helppo kulkea, laahustaa eteenpäin, toivoa että edessä on jotain, että aurinko vielä paistaisi.

 

Hiljalleen alan tuntea, hiljalleen alan kaivata. Jotain vielä puuttuu, jokin vielä estää. HIljalleen alan avata sydäntä, kuunnella sanoja, uskoa? Jokin vielä varoittaa. Hiljaa seuraan, katson ja kuuntelen, uskallanko, kannattaako. Odotan että näytät syyn.

Kylmä katse kiertää maailmaa, kylmät kädet kietoutuvat vartalon ympärille koittaen säilyttää viimeiset lämmön rippeet. Kynnet painautuvat ihoon kuin pitäen kiinni viimeisestä mahdollisuudesta. Jalat kulkevat eteenpäin vailla määränpäätä, vailla tulevaisuutta. Kylmä suutelee jo huulia, värjää ne sinisiksi. Kädet eivät tunne, kynsien alta valuu veri, kipu on poissa. Kylmyys valtaa hiljalleen, muuttaa jäiseksi patsaaksi. Askeleet hidastuvat, maailmaa katoaa kylmyyteen.

Tyttö nauroi, ei hän. Tyttö hymyili ei enää. Kukaan ei koskaan enää saa häntä itkemään, ei toivomaan, ei odottamaan. Tyttö istuu yksin tähtitaivaan alla, itkee. Yksi pääsi, yksi huijasi. Tyttö ei itke sitä miten poika huijasi, ei sitä miten poikaan ihastui. Tyttö itkee sitä kuinka on pakko unohtaa, lopettaa. Tyttö itkee sitä kuinka se jo satuttaa.

Tunsitko kylmän kosketuksen poskellasi, tunsitko kylmän tuulen vireen kasvoillasi. Minä täällä  itkin vuoksesi. Tunsitko kylmän kosketuksen sydämessäsi. Minä täällä päätin unohtaa. Tunsitko kylmän kulkevan läpi kehosi. Minä onnistuin irrottamaan, en unohtamaan.

Kuoleman viitta harteillaan hän kulkee pimeässä, etsii eksyneitä, unohdettuja. Silmät täynnä kuolemaa, kädet täynnä tuskaa hän vaeltaa tähtien tuikkiessa taivaalla. Joskus hän rakasti aurinkoa, valoa. Joskus hänellä oli elämä, haaveet. Yksi ilta käänsi kaiken, yksi ilta sai hänet vihaamaan valoa, unohtamaan elämänsä. Yksi ilta muutti hänen elämänsä, nyt hän muuttaa muiden. Kuolema on hänen tapansa elää.

Uskoin, unohdin, tahdoin. Kenenkään ei enää pitänyt saada unohtamaan, ei näkemään. Hetkeksi onnistuit, hetkeksi. Viimehetkellä heräsin, muistin, ymmärsin. Pakenin.

Musta katse kertoo enemmän kuin sanat naisen elämästä. Mustat kädet tuskasta. Joskus niin vilpitön, joskus niin nuori. Nainen menetti kaiken, menetti uskonsa, rakkautensa, toivonsa. Hänen kätensä kuolivat haavoihin joilla nainen yritti unohtaa, silmät sammuivat muistoihin joita nainen ei enää halunnut muistaa. Musta sydän hukuttaa hiljaa, pimentää koko sielun. Hiljalleen nainen kuihtuu pois, kukaan ei huomaa mitään.

Se tunne kasvaa, murtaa sydäntäni, särkee vartaloani. Kaikki se mitä toivon, kaikki se mitä rakastan. Hiljalleen kaikki kuolee, katoaa. Kuin ruusunterälehti putoaa, putoaa kyyneleeni. Yksi ilta, yksi muisto, viimeinen kyynel.

Tyttö miettii maailmaa, miettii elämää, miettii tunteitaan. Poika sekoitti hetkeksi, sai uskomaan. Tyttö unohti, laski kilpensä, avasi sydämensä. Tyttö pitkään hymyili, suuteli, melkein rakasti. Yksi ilta tyttö istui ikkunan alla mietti, muisti. Tyttö näki taas, hetken suri, kaipasi. Kaikki voimansa keräsi, nousi ja pyyhki kyyneleensä, unohti. Se silti satutti.

Rinnan pehmeys, lantion kaari. Varjo näyttää kaiken sen mitä pimeys ei pysty kuvailemaan, kaiken sen mitä valo suutelee. Naisen iho on kuin satiinia, huulet kuin tulta. Hiukset valuvat rinnalle silittäen niiden pyöreyttä, paljastaen naisen kaulan. Varjot tanssiva naisen lantiolla, suutelevat naisen kauneutta. Nainen ei koskaan näytä sitä mitä pimeys näkee, sitä millä varjot tanssivat iltaisin, sitä mitä miehet eivät voisi vastustaa. Nainen pukee ylleen leningin, silittää lantion kaaren, suutelee huulensa, Voitko vastustaa?

Pimeyden keskeltä hän nousi, kiipesi huipulle. Koskaan ei pyytänyt, koskaan ei anellut. Yksin pimeyden keskellä taisteli, haavoittui, voitti. Nousi ja lupasi. Koskaan ei kukaan tule hallitsemaan, koskaan ei kukaan tule omistamaan. Viimeinen taistelu, viimeinen koitos. Hän selvisi, hän kukisti sen kaiken, voitti itsensä. Hän on valmis valloittamaan maailman, mutta haluaa yhden mukaansa, jakamaan, yhdessä hallitsemaan.

Tunnetko kuristuvan tunteen kaulallasi, tunnetko kuinka sydämesi huutaa armoa. Pimeän keskellä kaikki katosi, maailma hävisi. Viimeinen katseesi, Kuu, tähdet, sametin hohto. Koko maailma hiljeni ympärilläsi, pimeys valtasi kaikkeuden. Yrität hengittää. Kipu vihloo vartaloasi, se vie tajuntasi. Avaat silmäsi, kynttilöitä, musiikkia. Kaikki kipu on poissa, kaikki tuska haihtunut. Jossain joku seuraa askeliasi. Katsot kuinka takassa palavat puut, kuinka kynttilän liekit tavoittelevat varjoja. Ulkona ulvoo tuuli, verhot keinuvat hiljaa niiden tahdissa. Tunnet katseen takanasi, tunnet kylmän kosketuksen ihollasi. Sydämesi ei enää lyö, veresi ei enää juokse. Uusi maailma on auennut, uusi elämä alkanut. Elämäsi on hänen rinnallaan, hänen linnassaan. Hymysi paljastaa hampaasi. Sielusi jäi ruumiisi vangiksi.

Nainen istuu ikkunan edessä, katsoo pimeään, katsoo tähtiin, Yhtä ajattelee, yhtä kaipaa. Nainen kamppailee, itkee, taistelee. Jos luovuttaa antaa sydän kaiken, mutta mitä mies. Nainen katsoo, etsii vastausta tähdistä, etsii lupausta pimeästä. Koko elämänsä antoi pimeydelle, antoi kuulle, tähdille. Mies rakastaa pimeää, tuntee yksinäisyyden. Nainen ei pysty, ei halua vastustaa. Pelkää, odottaa.Pimeys on heidän valtakuntansa, kukaan ei näe heitä sen keskeltä, kukaan ei kuule heitä sen sylissä. Pimeys on heidän maailmansa. Kumpi uskaltaa ensin nähdä valon.

Ikuisuuden keskellä hän kävelee. Maailma on kääntänyt selkänsä, unohtanut. Hänen askeleensa on raskas, vaikea. Jokin pitää hänet pystyssä, antaa toivoa huomisesta. Kukaan ei huomaa, ei välitä. Ponnistelut, uhraukset, kaikki se tuska. Kukaan ei koskaan tule tietämään, kukaan ei koskaan tule kuulemaan. Hän on liian ylpeä, liian väsynyt. Hän ei jaksa enempää, ei uutta tuskaa. Hän jatkaa kulkuaan, etsii parempaa. Ehkä vielä joskus, ehkä joku kuuntelee, ehkä joku joskus pysähtyy. Nyt hän vain vaeltaa. Etsii, odottaa.

Kylmä teräs suutelee kättäni, sen kylmä lämpö antaa mielikuvan huomisesta. Huomisesta vailla kärsimystä, vailla tuskaa. Hopeinen pinta välkehtii kuun osuessa sen harjattuun, kiilloitettuun pintaan. Tunnen kuinka sisälläni kuohuu, kuinka sydämeni hakkaa. Se on niin lähellä, voin silittää sen pintaa, haistaa ruudin. Katson kuinka teräs kimaltaa, lasken sen pois, ei vielä, ei ihan vielä. Jotain on vielä tekemättä, jotain antamatta. Se odottaa, pöly piilottaa, mutta koskaan sen kiilto ei peity niin ettenkö muistaisi. Se odottaa iltaa, pimeää.

Pimeän keskellä tyttö itkee. Tytön kasvot ovat valkoiset kylmästä, kädet verellä kamppailusta. Muistoissa pahuus, eilinen, viimeinen päivä lapsuuden. Tytöstä kavoi aikuinen. Yksi ilta sai hänet muuttumaan yksi ilta sai kaiken luottamuksen romahtamaan. Hän ei enää koskaan tule luottamaan, ei koskaan enää silmiään kokonaan sulkemaan. Se ilta oli viimeinen jonka hän suostuu kokemaan, viimeinen jolle hän ei voinut mitään. Hän lupaa taivaalle, lupaa sille yhdelle tähdelle ettei koskaan enää, ei koskaan ja hän nousee taas jaloilleen.

Silmäni kertovat sinulle totuuden, huuleni yrittävät vielä hiljentyä. Sydämeni kamppailee, koittaa paljastaa. En uskalla vielä, en ihan vielä. En halua pettyä, en jaksaisi enää itkeä. Lupaatko etteivät silmäsi valehtele, sanasi huijaa. Lupaatko ettet jätä, ettet unohda. Siloin huuleni kertovat sen mitä sydämeni haluaa sanoa, sen mitä silmäni huutavat. Silloin lupaan etten koskaan jätä sinua. Lupaan kuolemani sinulle.

Silmien takaa paistaa pelko, kaipaus. Yksi vei, yksi jota en pystynyt kaatamaan. Se vei jotain tärkeää, jotain rakasta. Lupasin ettei enää koskaan samaa tule tapahtumaan. Pelko muuttui vihaksi. Silmistä sammui valo, pimeys tuli tilalle. Seuraan hiljaa, pimeässä vahdin ettei mitään tapahdu. Odotan yhtäkin väärää liikettä, yhtäkin erehdystä. Olen valmis, olen odottanut sitä tilaisuutta. Tilaisuutta viedä sinulta kaiken, tuhota niinkuin sinä tuhosit minulta. Odotan, vielä erehdyt, vielä lipsahdat, silloin, silloin olen edessäsi, silloin näemme viimeisen kerran.

Kaikki se tuska paistaa hänen silmistää, kaikki se viha hänen käsistään. Kerran hän vain joutui katsomaan sivusta, toisen kerran hän pystyi puolustamaan, kolmannella kerralla hän vie hengen. Enää kukaan ei koske häneen, ei koske hänen rakkaimpiinsa. Yksi on jo poissa, hän ei koskaan anna itselleen sitä anteeksi, toista ei enää viedä. Nyt hän on valmis, enää et pysty, enää et kykene. Hän on vihdoin valmis lopettamaan sen tuskan jonka joku joskus aloitti, valmis lopettamaan kaiken sen mikä vei häneltä kaikkein rakkaimman. Se tuska jätti jäljen, jäljen joka koskaan ei poistu, jäljen jota hän kantaa lopunelämäänsä. Tuo jälki antaa hänelle voimaa, voimaa lopettaa se. Odotan seuraavaa kohtaamistamme...

Täysikuu, suden ulvonta, synkkä pimeä polku. Tunnet kuinka askeleesi käyvät raskaammiksi, kuinka sydämesi hakkaa raivokkaammin. Voit tuntea jonkin seuraavan sinua, kulkevan aivan takanasi. Ihosi on kalpea pelosta, huulesi puristuvat yhteen, et edes uskalla hengittää. Kuulet kuinka susilauma liikkuu kuinka nekin pelkäävät jotain. Askeleesi kiihtyvät, hengityksesi tihenee. Näet jotain varjoissa, kuu antaa ensimakua tulevasta. Edessäsi on vielä matkaa, pimeitä polkuja. Tiedät syvällä sisimmässäsi ettet koskaan pääse perille ettet koskaan enää näe aurinkoa. Jotain seisoo polulla edessäsi. Et pysty liikkumaan, kauhu saa veresi seisahtumaan, henkesi salpautumaan. Viitta kietoo sinut, kuu näyttää seuraajasi, paljastaa kaiken sen mitä olet pelännyt matkasi. Kauneus, silmien kirkkaus saa sinut vavahtamaan. Viimeinen katse taivaalle, näet kuinka kuu piiloutuu viitan taakse, näet viimeisen kerran.

Huulet punaiset kuin veri, hiukset tummat kuin yötaivas, silmät mustat kuin unohdus. Huulilta voit kuulla kaiken haluamasi, hiuksista voit haistaa kaiken kauniin, silmistä näet totuuden. Hänen sydämensä on jäässä, sielunsa unohdettu. Huulet kertovat valheellista tarinaa, hiukset antavat kosketuksen vanhaan elämään. Silmät kertovat totuuden, kuinka maailma on unohtanut hänet, kuinka hän ei koskaan päästä ketään lähelleen, kuinka kukaan ei koskaan voi kuulla hänen todellista ääntään.

Silmissä kaipuu, huulilla muisto. Nainen kävelee pimeää polkua. Joskus joku kaipasi, rakasti. Hän pakeni, hävisi. Hänen maailmansa romahti, pimeni. Naisen sydän kuihtui, kyyneleet loppuivat. Nainen vaeltaa, kulkee pimeässä, ei uskalla kohdata valoa. Hänen kätensä vapisevat, jalkansa huutavat kivusta. Nainen ei pysähdy, ei lepää. Kipu on ainoa mitä hän enää tuntee, kipu on ainoa mikä enää pitää hänet hengissä.

Sormi seuraa mustetta, se lukee tarinaa. Kuva kertoo kaipauksesta, intohimosta, vapaudesta. Sormenpää tuntee jokaisen kohdan jokaisen kynän noston. Kaikki se mitä siitä voi lukea, kaikki se mitä se kertoo. Yksi perhonen, yksi elämä.

Viimeinen ilta alkaa hämärtyä. Nainen suutelee miehen kasvoja, katsoo suoraan sydämeen, ei löydä hakemaansa. Nainen lähtee, vilkaisee taakseen, mies on poissa. Ilta piilottaa naisen kyyneleet, piilottaa surun ohikulkijoilta. Naisen piti palata kotiin, soittaa miehelle. Hän käveleekin eteenpäin, ei pysähdy. Jossain kaukana odottaa rauha. Nainen ei enää jaksa pelata, ei odottaa. Hän kävelee pois, pois miehen elämästä. Tuskin mies edes huomaa, välittää. Nainen välitti, siksi lähti. Tämä olkoon viimeinen ilta, nainen katoaa.

Tyttö katsoo yötaivaan kauneutta, muistelee kasvoja. Tytön silmissä loistaa kaipaus, yksinäisyys. Tähdet tanssivat tytölle, kuu soittaa hiljaista sävelmää. Tyttö sulkee silmänsä kuulee musiikin. Se poika oli jotain mitä tyttö ei ollut odottanut, ei osannut toivoa. Nyt tyttö yrittää unohtaa, yrittää estää sitä tunnetta valtaamasta sisintään. Poika ei kerro rakastaako, ei välittääkö. Tyttö ei usko, ei luota, vaikenee. Yötaivaan alla hän uskaltaa itkeä, kertoa haaveistaan. Silloin kukaan ei naura, ei arvostele. Silloin hän ei ole yksin.

Naisen vaatteet peittävät mustelmat, haavat, ruhjeet. Naisen silmistä loistaa kipu, väsymys. Naisen askel ei enää jaksaisi kantaa. Hän laahustaa eteenpäin, on pakko. Hiukset valuvat otsalle, hiki kimaltaa poskilla. Nainen valitsi. Hän pakeni itseään, pakeni elämää. Hän joutui helvettiin, kuumaan tuskaan, se ei lopu. Joka aamu hän nousee, pukee ylleen lian ja veren tahrimat vaatteensa, sitoo kiinni joskus niin kauniit hiuksensa. Hän palaa siihen paikkaan päiväunissaan, sinne jossa kirkas kylmä vesi juoksi vapaana. Siihen paikkaan jossa yksi mies odotti, lupasi kaiken. Hän pakeni, juoksi. Nyt hän on pimeässä, maan alla pölyssä. Tappaa itseään hitaasti, kaikki katoaa, vain pöly ja kuumuus jää. Hän on mennyttä, hän alkaa unohtaa miltä aurinko näyttää.

Joku joskus repi sydämeni, vei luottamukseni. Lupasin etten enää koskaan, en koskaan luota kehenkään, en koskaan, koskaan rakastu. Aamulla heräsin vierestäsi, katsoin kasvojasi. Kainaloosi kaappasit, huomenet toivotit, korvaan kuiskutit. Illalla palasit, syliin lämpöiseen otit, kainalopaikan varasit. Yöllä valvoin untasi, huomasin tunteeni. Pienen kyyneleen annoin poskellesi ja sylisi sain palkaksi. Nyt pelkään. Voisin rakastua, voisin olla sinun. Yksi on maailmassa, vain yksi. Kenellekkään muulle en anna rakkauttani, kenellekkään muulle en anna uskollisuuttani. Oletko sinä se yksi.

Hiljalleen sataa lunta, maa muuttuu valkoiseksi, peittää alleen kaiken mustan, piilottaa kaiken kuolleen. Nainen puhaltaa käsiinsä, lämmittää sormiaan. Kasvonsa punaiset pakkasesta hän tekee lumienkeleitä. Silmissä loistaa hetken lapsuus, hetken hän on matkalla entiseen, turvaan, lämpöiseen. Nainen nousee katsoo taivaalle, toivottaa joulua. Pakkanen pakottaa naisen lämpimään, takan eteen sulamaan. Kasvoja pistelee, kädet alkavat taas tuntea. Ikkunan takana alkaa hämärtää, lunta sataa edelleen. Naisen poskelle vierähtää kyynel ikävästä. Taas joulu yksin, joulu hiljaisuudessa. Kukaan ei huomaa, ei tiedä, ei tunne hänen kaipaustaan. Nainen lupaa ettei unohda. Lupaa jatkaa. Mutta tänä vuonna hän tekee enkeleitä yhdelle enkelille tähtien takana. Hyvää Joulua äiti.

Suljen silmäni todellisuudelta, elän satua. Suljen korvani totuudelta, valehtelen itselleni. Elän maailmassa jossa kukaan ei voi satuttaa, maailmassa jossa minuakin rakastetaan. Kovan kuoreni alla asuu pikkutyttö, tyttö jonka silmät ovat punaiset kyynelistä, kädet haavoilla puolustamisesta. Kuoreni peittää kaiken alleen, ei anna palaakaan todellisesta. Tyttö on turvassa, voi itkeä ilman että kukaan näkee, kuulee. Tyttö ei halua kasvaa ei tuntea pahaa maailmaa. Keksin siis tarinaa, elän kuvitteellista elämää. Kukaan ei voi silloin satuttaa.

Katson käsiäni, näen veren, näen lian. Katson peiliin, näen väsyneet silmät, likaiset kasvot. Kävelen sänkyyn, voimani eivät riitä riisumiseen, on helpompaa kun ei näe, ei tunne. Näkyvissä on vain tuoreimmat arvet viimeisimmät työn jäljet. Vaatteiden alle kätkeytyy mustelmat, haavat. Päivä päivältä käy raskaammaksi herätä, raskaammaksi nousta. Aamu saapuu, käsiä kirvelee, en jaksa enää itkeä. Nousen ylös, peilistä vilahtaa väsynyt enkeli, ennen niin kauniit pitkät hiukset on leikattu pois, ennen niin kauniit kirkkaat silmät ovat sammuneet. En tunne enää, en muista miltä käteni näyttivät. Sormessa vanha jälki sormuksesta, haalennut muisto entisestä. Odotan aamua kun en enää nouse.

Unessani näen kasvosi, tunnen kosketuksesi. Voin haistaa tuoksusi, tuntea partasi. Kätesi silittävät kasvojani, piirtävät kuvaani. Sormesi lipuvat arpeni yli, eivät kysy, eivät arvostele. Kätesi piirtää lantiotani, tuntee intohimoni. Kasvosi suutelevat kaulaani, saavat henkeni raskaammaksi. Silmissäsi palaa halu, kätesi ottavat osansa. Hiljaa tunnen voimasi, rakkautesi. Kätesi pysähtyvät, katseesi heikkenee. Herään, yksin. Odotan jo iltaa. Tulethan takaisin.

Nainen riisuu satiinisen aamutakkinsa. Kuun valo suutelee naisen vaaleaa ihoa, seuraa vartalon jokaista kaarretta. Naisen huulet ovat tulenpunaiset, kädet sirot, silmät viattomat kuin ei olisi koskaan kohdannut maailman pahuutta. Naisen vartalo piirtyy varjona seinälle, paljastaa täyteläiset rinnat, pitkät hiukset. Voit tuntea sormiesi alla lantion kaarteen, vatsan lihakset, navan. Nainen pukee ylleen samettisen leningin, maalaa huulensa verenpunaisiksi, harjaa hiuksensa kiharat ja on valmis saamaan maailman polvilleen, vain yhdellä katseella.

Jokainen kyynel, jokainen hymy, jokainen kaipaukseni on sinulle.  Kaikki se mitä voisin antaa, kaikki se mitä haluaisin antaa. Kaiken sen pidän sisälläni, kaiken sen suljen sisälleni, kaiken sen voit maistaa kyyneleissäni. En voi, en uskalla. Muistot ovat liikaa.

Vanhat laudat narisevat jalkojeni alla. Järven kylmä vesi roiskuu varpailleni astellessani vanhan laiturin rikkonaisia lautoja. Sumu liikkuu järvellä, tanssii pinnalla. Kylmä vesi saa varpaani kipristymään, ihoni kananlihalle. Istun laiturin päähän, farkkuni kastuvat. Katson sumuun, katson johonkin sumun keskelle. Se aamu oli vaikein, se aamu ei meinannut loppua. Lasken jalkani veteen, se tuntuu jo lämpimältä. Sumu tanssii hiljaa lähemmäs vanhaa laituri, kutittaa jalkojani. Muistan miltä aurinko näytti, miltä taivas. Se aamu on vielä täällä, se aamu kuihduttaa hiljalleen. Riisun housuni, paitani, laskeudun varovasti laiturilta kylmään veteen. Jostain sumun keskeltä saan voimaa, näen pienen valon kajon, sukellan sitä kohti, tunnen kuinka vesi syleilee vartaloani, kuinka kylmyys vaihtuu lämpöön. Nousen pinnalle katson taivaalle, näen heikon auringon kajastuksen, heikon lupauksen unohdukseta. Sukellan taas, hiljaa nautin kylmyydestä, hiljaisuudesta. Nousen laiturille, olen astua koloon, taas yksi lauta on pettänyt. Vielä laituri jaksaa kantaa ikävääni, suruani, aamu-uintiani. Joku aamu se ei enää kestä ja minun on pakko kohdata todellisuus, yksinäisyys. Vielä sumu saa ympäröidä minut, antaa vartaloni syleillä mustaa vettä, piiloutua kaikelta. Vielä.

Kaikki se mitä elämä minulta varasti, kaikki se mitä ikuisesti menetin, kaikki se teki minusta sen mitä olen. Kaikki ne sanat jotka viilsivät sydäntäni, kaikki ne teot jotka saivat käteni vuotamaan verta. Kaikki ne kasvot joita en voi unohtaa. Kaikki tuo muokkasi minusta tämän, kaikki tuo sai sieluni palamaan tulessa, uskoni muuttuvan peloksi. Kaikki tuo vei minulta lapsen uskon, toivon, tulevan. En usko rakkauteen, en luottamukseen. Uskon ihmiseen, yhteen ihmiseen. Kaikki muut, pelkään, varon. Hiljaa tarkkailen kerron tarinaa vailla totuutta. Hiljaa tutkin mietin. Voitko satuttaa, voitko unohtaa. Tarina alkaa vallata elämääni, alkaa paisumaan. Hiljaa alan uskoa tarinaa, hiljaa satu muuttuu todeksi, hiljaa unohdan todellisuuden. Jossain pimeän keskellä hukuttaudun siihen kaikkeen, pesen kasvoiltani kaiken entisen, herään satuun. Jotain kuoli sisälläni, jotain hävisi ikuisesti. Kirjoitan tarinani uudelleen.

Tunsin sen kaiken mitä voisin saada, sen kaiken lämmön. Muistin sen kaiken mitä voin hävitä, sen kaiken mitä voit tuhota. Nousin ja pakenin. Se oli liian vaikeaa, liian tuskallista. Sen on loputtava, sen on mentävä pois. Pakenin luotasi, pakenin elämästäsi. Viimeinen suudelma otsallesi, viimeinen katse silmiisi. Lähdin, en unohtanut siihen en pystynyt, mutta lähdin. Nyt taistelen sitä tunnetta vastaan, itken itseni uneen, nostan hiljalleen itseni takaisin taisteluun. Hiljalleen vahvistun, hiljalleen pala palalta jäät taakse, jäät pois elämästäni. Pako on viimeinen keino pitää langat käsissäni.

Punaiset hiukset hulmuten hän ratsataa pimeässä. Hänen takanaan juoksevat joukot käsissään liekehtivät soihdut. Hän pakenee, hän melkein jäi kiinni. Yö antaa hänelle suojan, kukaan ei löydä häntä täältä. Ihmiset pysähtyvät, pelkäävät. Metsän pimeys on hänen valttinsa, hänen suojansa. Yksi rohkea uskaltaa, astuu pimeään, huutaa. Nainen pysähtyy, hymyilee. Mies astelee eteenpäin, varoo askeliaan, pelkää pimeää. Nainen on jo seurannut häntä, kävellyt vierellä miehen huomaamatta. Nainen miettii, tarkkailee. Mies saapuu lammelle, näkee ratsun, tajuaa pimeyden piilon. Nainen kävelee eteensä, hymyilee paljastaen hampaansa, paljastaen mustat silmänsä. Mies ei voi irroittaa katsettaan. Hän pelkää mutta nainen on kaunis. Mies ei voi liikkua, katsoo kuinka nainen katoaa pimeään. Mies pelästyy nainen on hänen takanaan. Nainen antaa päättää surmaako suudelma vai antaako se uuden elämän, uuden elämän hänen rinnallaan, pimeässä. Mies sulkee silmänsä, naisen silmissä pilkahtaa valo ennen suudelmaa.

Nainen katsoo sinuun kuin olisit ainoa maailmassa, silmät tuntuvat samalla pelottavan syviltä ja samalla täynnä intohimoa. Hän ojentaa kätensä, hymyilee verenpunaisilla huulillaan. Pakene. Ojennat kätesi, annat naiselle kaiken. Nainen saattaa sinut kujalle, hymy huulilla kietoo sinut samettisen pehmeään syleilyynsä. Juokse. Viimeinen katse täynnä halua täynnä jotain pelottavaa huomaat kaiken. Et voi enää mitään, ruumiisi on hänen, veresi pakenee hänen huulilleen. Tunnet naisen ihon, tunnet kaiken lämmön joka pakenee ruumiistasi. Viimeisen kerran nainen kohottaa katseensa, katsoo suoraan silmiisi. Veripisara valuu hänen kasvoillaan, viimeinen suudelma.

Yritin, toivoinko liian vähän, epäonnistuin. Yritin toisen kerran, epäonnistuin. Se kaikki mitä halusin unohtaa, se jäi. Kaikki se minkä halusin saadaa pysymään poissa se saavutti. Ehkä ensi kerralla osaan, ehkä ensi kerralla suutelen haavoja käsissäni ehkä silloin viimein saan levon.

Luottaisinko, uskoisinko vielä kerran. kaikki se mitä voit viedä kaikki se mitä voit antaa. Jos kerran vielä uskaltaisin, jos kerran vielä antaisin luvan itseni tuntea. En uskalla, et anna tarpeeksi että luottaisin. Pelaan, leikin ja pakenen, se on helpompaa. Minun piti jo lähteä, unohtaa. Olen vielä täällä, vielä katson silmiisi, vielä toivon pientä pilkahdusta. Kohta on pakko mennä, kohta se alkaa sattumaan.

Naisen viittaa lepattaa tuulessa kun hän kulkee mustalla hevosellaan metsässä. Kukaan ei tiedä mitä nainen hakee, ei mitä nainen kaipaa. Öisin hän nousee ratsunsa selkään ja häviää metsän pimeyteen. Kuu kertoo tarinan, kertoo naisen salaisuuden. Öisin nainen suuntaa kalliolle, suuren  metsän taa. Nainen kiertää lammen tulee matkansa päähän. Hän irroittaa hevosen kävelee lammelle. Naisen silmät muuttuvat, hiukset aukeavat. Naisen viitta laskeutuu maahaan paljastaen samettisen kauniin korsetin, vaalean ihon. Naisen hame kuin tehty yöstä, musta sametti heijastaa tähtiä. Naisen silmissä palaa, hiukset tanssivat tuulessa, iho pakottaa koskemaan. Hänen salaisuutensa paljastuu lammen pinnasta. Heijastus muuttu paljastaa naisen tulenpunaisten huulien salaisuuden. Terävät hampaat kertovat tuhansia vuosia vanhan tarinan, kertoo sen yhden viimeisen suudelman. Siitä illasta lähtien hän on paennut himoaan, paennut olemustaan. Vielä hän jaksaa, pakenee yötä, toivoo että jaksaa, yrittää nukahtaa.

Aurinko laskee ja kuu nostaa taivaalle armeijansa. Tähdet tuikkivat rivissä, valaisevat mustenevaa maata. Jossain joku kulkee pimeässä, kulkee yksin hiljaisuudessa. Kuun säde valaisee metsäaukion, valaisee pienen tytön kasvot. Tyttö katsoo käsiään, katsoo rintaansa. Veri sotkee tytön kultaiset kiharat, värjää vaalen mekon. Tyttö kuivaa kyyneleitä pyyhkii verta rinnaltaan. Se yö on jo kaukana, se yö on enää haalennut muisto. Se arpi on enää ristinä rinnalla, haalennut melkein pois. Se yö palaa painajaisissa, se yö palaa pimeässä. Tytöstä kasvoi aikuinen, tytön hiukset värjäytyivät ikuisesti punaisiksi. Nainen vieläkin iltaisin kuljettaa sormeaan rinnallaan tuntee ristinmuodon, pienen jäljen jäljellä suuresta haavasta joka kerran muutti tytön elämän. Naisen silmissä palaa tuli, hiukset punaiset omasta verestään hän jatkaa matkaansa. HIljenee ihmisille, kertoo vain yhdelle, kuolleelle. Entiselle elämälle.

Veri tahraa kasvoni kun pyyhin kyyneleeni. Vapisevin käsin kurkoitan viimeiseen. Kaikki se mitä joskus oli, kaikki se mitä joskus joku tarjosi. Veripisarat seuraavat horjuvia askeleitani, määränpääni näkyy jo. Kaikki se rakkaus, kaikki se lämpö. Askeleeni käyvät raskaammiksi. Joskus joku satutti liikaa vei kaiken, jätti vain tyhjyyden. Viieminen askel. Tyhjyyden keskeltä löysin sinut, pelkäsin, pakenin. Veri sekoittuu kylmään veteen. Juoksin luotasi pois, juoksin pakoon rakkautta, en luottanut enää. Hengitykseni käy raskaammaksi, vesi syleilee jo lantiotani. Viimeminen katse taakse, et seurannut ja miksi olisit, enhän kertonut. Kasvoni peittyvät mustaan veteen. Sinä jäit viimeisekseni. Vesi täyttää keuhkoni, viimeinen katse pimeyteen.

Viimeinen kyynel vierähtää poskelleni, viimeinen katse näkee kylmyyden. hetken pienen rakastin, pienen, pienen hetken. Tunsin sen lämmön sydämessäni, tunsin sen tunteen vartalollani. Juuri kun olin sukeltamassa, juuri kun olin tarttumassa kiinni, muistin. Horjahdin, käteni iskeytyivät kiviin, polviini ilmestyivät veritahrat. Melkein unohdin, melkein luotin ja rakastin. En voi, en pysty. Nyt viimeinen kyynel kirvelee haavojani, tuuli sekoittaa sateessa kastuneet hiukseni. En välitä, en voi. Rakastin ja halusin. Se satutti, unohdin.

Veripisara tahraa veitsen terän, se matkaa koko matkan reunalla pysähtyen terävimpään päähän. Pisara kohtaa maailman, se vei hengen, vei elämän. Veitsi tippuu maahan, veri sotkee naisen vaalean hameen. Henki on käynyt raskaaksi, maailma näyttää samealta. Naisen hiukset valuvat kasvoille kuin koittaen sulkea silmät, kuin pyytäen unohtamaan. Naisen kädet kylmenevät, veri vähenee. Vihdoin kaikki on ohi. Naisen viimeinen katse, viimeinen hengenveto, viimeinen tähdenlento.

Naisen silmistä paistaa ikävä, kyynel vierähtää poskelle, katse on maassa. Hän päätti unohtaa, päätti paeta. Nyt nainen itkee, muistaa. Hän pakeni rakkautta, pakeni elämää. Hän muisti sen kärsimyksen, muisti sen epäonnen. Hän ei enää jaksaisi yrittää, ei jaksaisi nousta enää. Hän muisti ne sanat jotka olivat kuin tikarin iskuja sydämeen, muisti ne teot jotka tuntuivat salpauttavan hengityksen. Yhden asian hän unohti. Hän ei muistanut että mies oli eri.

Lupasin itselleni etten enää, en enää anna sortaa, en enää anna lyödä itseäni maahan. Lupasin itselleni että nousen, teen sen kaiken mistä haaveilin. Tein sen, nousin, tahdoin, jaksoin. Nyt olen taas itseni, nyt ei kukaan enää voi viedä sitä minulta, nyt voin vihdoin rakastua.

Kuu loistaa kirkkaana harjun yllä, tähdet tanssivat sen vierellä. Taivaalle kerääntyy mustia pilviä, jostain kuuluu matalaa jyrinää. Kuu antaa tilaa pimeydelle, tähdet lopettavat tanssinsa kumartavat ratsukolle. Pimeys pyyhkii koko taivaan, maalaa mustaksi maan. Kukaan ei ole turvassa sen katseelta, ei sen samettiselta viitalta. Ratsukko kulkee läpi taivaan, kavioiden kopse saa maan tärisemään taivaan huutamaan. Nainen heittää viitallaan kaiken pimeään, piilottaa kaiken mennessään. Kavioden kopse synnyttää ukkosen, salamat, kaiken sen rajuuden. Rankkasade pesee taivaan, kaivaa esiin taas kuun. Hiljaa tähdetkin taas uskaltavat saapua tanssimaan. Ratsukko on jo mennyt eteenpäin, pimeys mukanaan, mutta se tulee taas, naisen kasvoilta paistaa pimeyden voima.

Hän pesee kasvonsa kyynelistä, harjaa hiuksensa tuhkasta. Hän kulki yön, lepäsi päivän. Hän yritti unohtaa, yritti jatkaa. Hiuksensa tanssivat tuulessa, silmät kylpivät tähtien valossa. Hänen tulensa sammui, hiilet kymenivät. Tuuli nosti ilmaan tuhkan ajoi hänet pois. Kylmä sai hänelle ikävän, pimeys pelon. Hän pakeni, juoksi luoksesi. Päästit hänet sisälle, pesit hänen hiuksensa, lämmitit kätensä. Hänen silmänsä eivät enää itkeneet.

Tunsitko tuulahduksen kasvoillasi, huomasitko jonkun liikkuvan pimeässä. Sulje silmäsi, piiloudu. Hän etsii sinua, älä paljasta itseäsi. Ole hiljaa älä hengitä. Jos tunnet huulet huulillasi juokse, pakene hän sai sinut. Tunnetko veren suonissasi, sydämen lyönnit rinnassasi. Ole hiljaa, älä liikahda, hän on lähellä. Jos liikut hän saattaa huomata, saattaa kuulla sydämesi lyönnit. Pimeys on vihollisesi, pimeys yrittää muistuttaa. Jokin yö se vielä löytää sinut, suutelee sinua, valtaa sydämesi. Joku yö muistat kaiken, muistat sen mitä niin kauan yritit unohtaa. Joku yö sinä häviät, joku yö hän suutelee sinut unohduksiin ja aamun sarastaessa nousee itse uuteen aamuun jättäen sinut sisäänsä kylmään pimeään ja muistat kaiken.

Naisen kasvot kertovat tarinaa yksinäisyydestä, kädet työstä, huulet kylmästä. Nainen antoi kaiken, jakoi kaiken, sai palkaksi helvetin. Nainen kävelee kylmässä, taistelee tiensä korkeassa hangessa. Kukaan ei muista häntä, kukaan ei kaipaa häntä. Hän päätti, hän lähti. Hän etsii uutta elämää, uutta maailmaa. Nainen on vähällä luovuttaa, pyörtyä hankeen. Jokin ajaa häntä eteenpäin jokin saa hänet nostamaan itsensä yhä uudelleen hangen päälle, saa hänet matkaamaan tuntemattomaan. Naisen matka kestää, se kulkee läpi kylmän helvetin, kylmän tuskan. Hän ei muista koska viimeksi tunsi jotain, milloin viimeksi näki muuta kuin valkoista lunta. Nainen jatkaa, tuntee kuinka portit kolisevat tuulessa, odottavat hänen luovuttamistaan odottavat uutta sielua. Hän jatkaa, nousee, pakenee. Hän ei aio kulkea niistä porteista, hän ei aio luovuttaa. Hän aikoo vielä tuntea.

Hymynsä paljastaa verenpunaiset huulet, silmiin nousee palo ja hiukset laskeutuvat hänen olkapäilleen. Hetken hän suri, hetken mietti maailmaa. Oli unohtanut. Hetken hän rakasti, ikävöi ja välitti. Se hetki onneksi unohtui, hän muisti kaiken. Hän lähti, ei palannut. Silmissä syttyi uusi elämä, hiukset antoivat uudet kasvot. Hän unohti entisen, jätti vanhan, palasi maailmaan. Yksin. Kukaan ei koskaan enää tule kuulemaan sitä, kukaan ei koskaan tule näkemään sitä. Kukaan ei koskaan tule tietämään sitä mitä hän jätti taakseen. Hän palasi miehen viereen, muuttuen, unohtaen, leikkien.

Se tuntuu hyvältä, se tuntuu kaikelta siltä, Viimeinen katse, viimeinen hengenveto, viimeinen ilta. Kaikki pyyhkiytyy, kaikki unohtuu. Viimeinen katse kertoo kaiken mutta kukaan ei ole näkemässä sitä. Nukahdan. Ikuisesti.

Tunsitko sen hetken.Tunsitko sen suudelman. Viimeinen, viimeinen kerta. Jätin sen kaiken pois, jätin kaiken piiloon. Nyt olen taas valmis, nyt voin taas kulkea. Koskaan et tiedä mitä menetit, koskaan et tiedä mitä huomasin. Koskaan et tule välittämään niin että tajuaisit.

Rakkaus, se on illuusio jonka keksimme kun emme voi kohdata yksinäisyyttä ja ikävää. Rakkaus on tunne jonka rakennamme ihmisen ympärille joka eniten miellyttää silmää. Rakkaus on kauneinta itsepetosta mitä tiedän, mutta se on myös kaikkein terävin veitsi jolla viiltää itseään ja ranteeni ovat jo veressä.

Hän kulkee hiljaa, kyyneleet odottavat silmien takana. Hän pyyhkii hiukset kasvoiltaan, nostaa katseen taivaalle. Kerran hän rakasti, välitti, tunsi. Se oli lähellä eilen, se oli koskettavissa. Hän nousi, pakeni, muisti sen kaiken. Hän liikuttaa sormeaan rinnallaan, tuntee arven sormenpään alla, tuntee kivun rinnassaan. Hän muistaa kaiken, lukee vanhan tarinan, kulkee arven koko matkan. Tuo arpi on enää pieni muisto, vaalennut jälki rinnassa, mutta se suurin arpi ei koskaan haihdu, siksi hän päätti taas unohtaa. Hän laskee kätensä, pyyhkii kyyneleensä ja jatkaa. Kukaan ei huomannut romahdusta, kukaan ei huomannut hetkeä. Hän on taas koossa, arpi on peitetty, sydän suljettu.

Silmiensä takaa voit lukea surun, yksinäisyyden. Hän ei päästä ketään lähelleen, ei ketään katsomaan sisälleen. Hän sinetöi huulensa, hiljentää sydämensä. Se oli joskus liikaa, se oli joskus viimeinen. Hän rakasti, luotti. Kaikki se särkyi hänen käsiinsä, hajosi, muuttui tomuksi. Hän päätti, sulki sielunsa, muurasi sydämensä. Kukaan ei koskaan näe, ei koskaan kuule, ei koskaan tunne. Kukaan ei tiedä mitä hän piilotti, kukaan ei tiedä mitä maailma menetti. Hän kävelee yksin pimeässä, yksin maailmassa. Ihmiset puhuvat kuinka kaunis hän on, kuinka iloinen, kuinka onnekas. Kukaan ei oikeasti tiedä, ei koskaan. Kuinka yksinäinen ja kuinka rikki tyttö oikeasti on.

 

Nuo huulet saavat sinut haluamaan häntä, hiukset koskemaan. Kukaan ei voi vastustaa hänen kutsuaan, ei hänen ääntään. Hän tietää että saa kaiken, saa mitä haluaa. Miehet polvistuvat hänen edessään, naiset kadehtivat takanaan. Hänen elämäänsä himoitaan, silmiään palvotaan. Kaiken tuon takana on hiljaisuus, suru, kaipaus. Hän näyttää mitä haluaa, antaa mitä uskaltaa. Kukaan ei koskaan saa kaikkea, kukaan ei koskaan pääse niin lähelle. Hän leikkii, polttaa sydämesi. Hän ei voi rakastaa, se voisi satuttaa.

 

Silmät kuin kuutamo, huulet tummat kuin pimeys. Punaiset kiharat laskeutuvat hänen vaaleaa ihoaan pitkin paljastavat rinnan. Kädessään piirros, kuva, muisto. Yllään sametti, musta viitta. Korsetti joka paljastaa vartalon kauneuden hame joka peittää jalat. Jalassaan korot,ääni joka kaikuu yössä hänen vaeltaessaan.Naisen kauneus ei kestäisi valoa, aurinko ei riittäisi kertomaan. Hän vaeltaa pimeässä, matkaa tähtien paistaessa. Päivät hän lepää, vartalo piiloutuu, huulet hiljentyvät. Kukaan ei tiedä mistä löytää, kukaan ei tiedä mihin hän on matkalla. Korkojen kopina saattaa eksynyttä, tuntee rauhan, ei ole yksin. Kukaan ei tiedä kuka hän on. Ei hän itsekäkään.

 

Luulit voittaneesi, saanesi kaiken. Luulit että rakastuin, ihastuin. Annoin sinulle osan, pienen murusen. En luota, en vielä, en ehkä koskaan. Näytä miksi antaisin, miksi luottaisin, miksi jakaisin kaiken. Luulit etten huomaa, en kuule. Olen hereillä, näen liikaa, suljen korvani. Oletko samanlainen, haluat muttet jaksa, kuuntelet muttet ymmärrä. Saisin sinut, saisin elämäsi, mutta haluan sydämesi. Sen kun annat olen sinun, avaan oveni, näet rakkauteni. Sitä ennen et tiedä mitään, et näe mitään et tunne mitään. Annan vain hymyni.

Perhonen kertoo elämästä, lohikäärme toiveista. Jäljet ihossani kertovat tarinani sinulle, kertovat toiveeni maailmalle, kertovat pelkoni yölle. Se jota ei ole piirretty, se joka odottaa vapautta, se joka kertoo kaiken, se on tulossa. Haluatko tietää, haluatko kuunnella totuuden. Se näkyy, se kertoo kaikille, verenpunaisin silmin huutaa maailmalle. Kuka kuulee, kuka avaa silmänsä, kuka haluaa tietää.

 

Kukaan ei huomaa,kukaan ei kuule. Arvet on piilotettu syvälle, päälle piirretty muste. Iltaisin saavun kotiin, taloon, yksin, pimeään. Piirrän totuuden, kirjoitan vapauden. Karkaan hetkeksi. Piiloudun maailmalata, palaan entiseen, palaan onneen. Yö nousee, peittää kyyneleeni, vie valon silmiltäni. Lasken kynän, suljen silmäni. Viimeinen piirros, viimeinen tarina. Viimeinen henkäys.

 

Et koskaan kysynyt mitä se tarkoittaa, et koskaan miettinyt mitä se kertoo. En ehkä olisi kertonut, en ehkä pystynyt paljastamaan. Jos olisit kysynyt olisit välittänyt, jos miettinyt ehkä kysynyt. Muste piirsi elämäni, näytti tulevaisuuteni, ikuisti pelkoni. Viimeinen jälki, viimeinen viiva. Avaa silmäsi tai katoa. Sen silmät kertovat totuuden, sen siivet kertovat voiman, sen kynnet kuoleman.

 

Istuin, odotin. Tiesin ettet tule, et tullut eilenkään. Leikit, pelaat peliä. Luovutin jo aiemmin, lopetin. En halunnut paeta, en pystynyt vain kääntämään katsetta. Lähden, en voi jatkaa. Pako on ainoa, ainoa korttini enää. Se viiltää, satuttaa. Maistan veren huulillani, kyyneleet poskillani. Pakenen, en voi unohtaa. Olit liikaa.

 

Älä rakastu, älä ihastu. Säännöt maailmaamme. Pelaa, unohda, sulje silmäsi. Kortit voittoon. Peli jota pelasimme, peli jonka alotimme. Sen piti olla samanlaista kuin ennenkin, sen piti mennä kuten ennenkin. Huijasit, suljit korvasi, avasit silmäsi. Kerroit tarinaa, satua. Tyhmä, kuuntelin. Raotin silmiäni, näin kasvosi, kuulin äänesi. Näit korttini, käänsit katseesi, voitit. Viimeinen erä, viimeinen jako. Pakotan sulkemaan silmäni, pakotan kääntämään sydämeni, pakotan unohtamaan. Kyyneleet vierivät. Hävisin.

 

Hän nousee rinnaltasi, hiljaa hiipii lämmöstäsi. Et huomaa, et kuule. Hän pukee päälleen, harjaa hiuksensa, maalaa huulensa. Yössä jokin odottaa, pimeässä, kylmässä. Hän sulkee oven takanaan, sulkee silmänsä. Jokin herää hänessä, silmissä syttyy pimeys, huulilla maistuu veri. Pimeyden keskeltä saapuu hevonen, musta kuin syvin meri, vahva kuin vahvin muuri. Hän nousee ratsunsa selkään, hameen helma laskeutuu hevosen kiiltävälle karvalle. Yö on hänen, hiljaisuus turvansa. Aamulla luulet nähneesi unta, painajaista? Hän saapuu vierellesi, hiukset puanisina verestä, huulet mustina raivosta, kädet kylminä kuolemasta. Luulit nähneesi hänen silmissään jotain, luulit haistaneesi hänen hiuksissaan. Älä pelkää, rakkautesi riittää, hän silittää niskaasi, suutelee korvaasi, hampaansa hän piilottaa, vielä, antaa aikaa, antaa tilaisuuden rakastaa.

 

Putoan tyhjyyteen, kylmään, pimeään. Jossain jokin liikkuu. Silmäni tottuvat pimeyteen, käteni löytää polun. Varovasti astelen eteenpäin, kuulen hengityksen, lämmön. Pelkään. Jokin liikkuu edessä, se odottaa, tietää että olen tulossa. Käteni vapisee katson valoon. Se on valtava, jättimäinen, lohikäärme. Taru, satu, ne ovat heränneet eloon. Kaikki mielikuvitukseni kirjoitukset ovat totta. Peto syöksee tulta, katsoo suoraan kohti. Pelko väistyy, kävelen lähemmäs. Silitän sen suomuista nahkaa, tunnen sen voiman käsieni alla. Katson kuinka kuvani heijastuu sen kantamasta kilvestä, olen muuttunut. Ylläni on soturin puku, miekkä lanteillani. Kaikki on totta, ratsuni on odottanut, odottanut että herään, muistan. Koko elämäni pelkäsin, pelkäsin ettei se ole totta, nyt tiedän, elämäni alkoi kun kuolin.