Katson kuinka tuli polttaa puita, hiljalleen syö kaiken , jättää jäljelle vain kuuman hiilloksen joka hiljalleen mustuu ja kylmenee.
Katson kuinka ulkona sataa vettä kuinka linnut kamppailevat viimeisistä siemenistä ennen kylmää.
Katson peiliin näen silmät täynnä kipua, yksinäisyyttä ja tuskaa.
Jossain joku odottaa, odottaa että herään tästä horroksesta, että herään uuteen maailmaan.
Katson kuinka tuhka katoaa piipun mukana taivaalle, kuinka hiillos hiipuu, kuinka lämpö häviää.
Tunnen käsissäni kivun päivän töistä, tunnen sydämessäni tuskan päivän valheista.
Katson kuinka vartaloni muuttuu, kuinka silmissäni jokin sammuu.
Käytän viimeiset voimani hiljaiseen kiduttamiseen, jos saan vartaloni saan sydämeni.
Hiljalleen sieluni kylmenee, hiljalleen kaikki katoaa kylmään.
Aamuauringon noustessa nousee tyttö vuoteestaan.
Aamuinen usva lyö kasvoille kun tyttö astuu varhaiseen aamuun.
Tyttö seisahtaa, nostaa päänsä, katsoo taivasta. Kaikki tuo vapaus, kaikki tuo valo. 
Tyttö pyyhkii usvan silmistään, nostaa kauluksensa ja katoaa usvan keskelle.
Tyttö aloittaa matkansa, pitkän tien kulkemisen.
Jossain usvan tuolla puolen odottaa vapaus.
Jossain tuolla odottaa valo ja kirkkaus.

 

Yksi sana kaatoi maailmani, yksi soitto tappoi luottamukseni.
Yksi päivä seuraa minua koko elämäni.
Se isku salpautti hengitykseni, se sai sydämeni hakkaamaan kiivaammin.
Kyyneleet huuhtoivat kasvoiltani kaiken entisen, toivat tilalle surun ja unohduksen.
Vieläkin se vihloo, vieläkin keuhkoni haukkovat ilmaa.
Kukaan ei koskaan pääse näkemään niitä sirpaleita, niitä jälkiä sydämessäni.
Kukaan ei pääse koskaan niin lähelle että voisi kaataa yhtä raskaasti.
Yksinäisyys antaa voimaa jaksaa huomiseen, yksinäisyys samalla viiltää sydämeni rippeitä.
Taistelen kahden keskellä, taistelen kahdesta pahasta.
Yksinäisyys vai rakkaus.



Hiljaisuuden laskeutuessa katson silmiisi ja tunnen kuinka sydämeni huokaa.
Pimeyden peittäessä kasvosi tunnen kuinka hengitykseni yrittää tarttua omaasi.
Kasvojesi kadotessa tyynysi uumeniin sormeni koskevat viimeisen kerran niskaasi.
Tiedän pimeyden sinut piilottaessa, tiedän mitä pitää tehdä.
Vihlaisu, yksi kyynel, totuus.


Tunnen kuinka sydämeni hakkaa rinnassani kun kuulen äänesi,
tunnen kuinka hengitykseni kiihtyy kun tunnen kätesi ihollani.
Tunnen kuinka sydämeni vuotaa verta kun yritän sanoa ääneen totuuden.
Pimeässä, silloin kun olit jo nukahtanut, silloin kun kasvosi olivat komeimmillaan, silloin sanoin, silloin kerroin.
Tämän on pakko loppua, pakko lähteä, unohtaa.
Sydämeni sytyttämiseen tarvittiin molemmat, mutta yksin voit sen polkea tuhkaksi.
En anna sen tapahtua, kävelen pois.


Hän kävelee pimeässä, kävelee kylmässä, lumessa.
Tähtitaivas kertoo muista yksinäisistä, muista eksyneistä.
Kuun säteet saavat hänen mielensä muistamaan, silmänsä itkemään.
Kylmä lumi narskuu hänen jalkojensa alla, pakkanen saa hänen hengityksensä höyryämään.
Yö jatkuu, pakkanen kiristyy, hän ei tiedä näkeekö enää aamua, näkeekö aurinkoa.
Askel askeleelta hän tuntee kuinka jäätävä tuuli turruttaa vartaloansa, kuinka sormista on lähtenyt tunto jo aikoja sitten.
Hän jatkaa matkaansa silmät punaisina kyynelistä, kädet valkoisina kylmästä tulevasta kohtalosta.


Koskaan, koskaan en uskonut, en luottanut.
Annoin itselleni luvan haluta, en saada.
Hiljalleen huomasin kaipaavani, unohtavani.
Koskaan en anna itseäni, en sisintäni.
Parempi kääntyä, lähteä, pysyä vahvana.


Kädessä haava, sielu sirpaleina nainen kulkee maan päällä.
Kavot kuin enkelillä, vartalo kuin jumalattarella.
Nainen peittää ranteensa, piirtää suojansa.
Kukaan ei huomaa, kukaan ei kuule.
Nainen jatkaa matkaansa, kulkee ihmisten keskellä, antaa hymynsä valloittaa, huultensa rakastaa.
Kukaan ei koskaan tule saamaan, ei koskaan tule kuulemaan, ei koskaan tule unohtamaan.
Nainen elää omaa tarinaansa, kirjoittaa sen kyynelillään, sulkee suudelmillaan.


Kirjoitan tarinaani, kirjoitan elämääni.
Kyllästyin yksinäisyyteen, kyllästyin arvosteluun, kyllästyin kuolemaan.
Kirjoitan kaiken uusiksi, kirjoitan sen niin kuin sen piti mennä.
Kukaan ei voi estää, kukaan ei voi muuttaa.
Kirjoitan kaiken lukkojen takana, kirjoitan kaiken sydämeeni.
En päästä ketään lukemaan, en edes riviä katsomaan.
Kirjoitan itselleni, kirjoitan itseni elämään. Kuolematon.


Pimeyden noustessa hän nousee leposijastaan, tähtien tuikkiessa hän harjaa hiuksensa, maalaa huulensa, avaa silmänsä.
Kuu tekee sillan naisen luo, tekee kylmän polun pimeyteen.
Naisen silmissä tuikkii jotain tähtiä kirkkampaa, pimeyttä pelottavampaa.
Hän lakkaa kyntensä, suoristaa hameensa, paljastaa hampaansa.
Nainen elää pimeydessä, kulkee kuun ja tähtien valossa, elää elämää jota ei pitäisi olla.
Mies hautasi rakkaansa, laski ruumiin metsän pimeyteen, kammioon.
Miehen kyyneleet saivat naisen ruumiin heräämään, naisen silmät aukeamaan.
Kun nainen nousi oli mies poissa.
Nainen jäi yksin pimeään, yksin maailmaan, ikuisesti elämään.